Avoin pöytälaatikko, joka juoksee taaperon perässä
Minut oppii nopeasti arjessa.
Kuuntelen Ultra Brata. Odotan sinua luokseni.
Elät musiikissa, minun arjessani.
Tiskaan kaikki muoviset astiat.
Laulan joululauluja. Popcorneja,
kesäyöltä tuoksuvat pyykit,
puutarhatonttu, Mikkeli, kylmä vesi,
ruodoton hauki, käsi ja käsi.
Makea, kihara, naurava, mukava,
suu, hiukset, silmät ja yöt,
ukko ja muori, lämmin syli ja tuhina.
Tänä jouluna ja kaikkina tulevina
minä kuulen sinut, näen ja haistan.
Tähti on luonamme. Rakkaus, kuusi
sinappi, huulet, hymy, silmät ja yöt.
Piirrän ääriviivat.
Piirrän, minkä aion ottaa.
Kirjoitan runon ihollesi.
Otan kuvan, kynän ja ääriviivat.
Puhallan lämpimiksi.
Otan sinut syliini ja kuiskaan.
Piirrän ääriviivat uudestaan.
Käden, jalan, korvan ja sen nipukan,
toisen korvan, huulet ja kaiken,
mitä niiden ympärillä on.
Katson sinuun kuin peiliin.
Kitisten ja naksahdellen rankani oikenee.
(Tämän ymmärtääkseen on tiedettävä:
minulla oli tapana painua huomaamatta kasaan,
mutta puhuin silti kovemmalla äänellä kuin monet niistä,
jotka vaivattomasti kantoivat itseään ja joiden liikkeissä
oli pehmeyttä ja minulle selittämätöntä helppouden tuntua.)
Olet lempeä ja tosi. Minä hengitän ja kuuntelen.
Jos käännän pääni vinoon, huomaan sen heti.