Voiko isäkin kokea synnytyksen jälkeistä masennusta? Tunteet vaihtelevat täydellisestä onnesta epätoivoon. Olen yhtä aikaa maailman onnellisin mies ja kuitenkin häpeän kyvyttömyyttäni vauvan kanssa.
Vauvan itkeminen saa stressihormonit pyörimään. Nyt pitäisi tehdä jotain, mutten osaa. Ei vauva kuitenkaan rauhoitu. Tarvitaan äitiä.
Parhaita hetkiä päivässä ovat yhteiset nukkumishetket, joita kuitenkin varjostaa odotus pian kuuluvasta rääkäisystä, johon isä ei osaa eikä voi vastata. Taas tarvitaan äitiä, joka tarvitsisi unta jaksaakseen.
Isän rooli on katsoa sivusta. Aina se ei ole helppoa. Olen itkenyt näiden kahden ensimmäisen isyyslomaviikon aikana useammin kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteensä – osan sentään onnen kyyneliä.
Yritän pitää asuntoamme siistinä ja käyn kaupassa. Isyyslomaa on vielä viikko jäljellä. Yritän korvata puuhasteluillani kyvyttömyyttäni rauhoittaa lastani. Samalla tunnen häpeää siitä, että olen oikeastaan onnellinen siitä, että rääkäisyjen hoito on pääsääntöisesti äidin tehtävä. Käyn laittamassa pyykit koneeseen.
Minulle kerrotaan, että tämä on normaalia. Kaisu sanoo, että olen liian empaattinen. Toivon kovasti löytäväni keinon antaa hänelle lepoa.
Rakastan Kaisua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tiedän, että osoittamalla rakkauteni hänelle, voi hän rakastaa Akselia enemmän kuin ketään toista. Rakkaudesta lähtevä ajoittainen alakulo taitaa kuitenkin olla hyvä lähtökohta elämään. Olen myös lukenut ja kuullut ystäviltä, että alakulo helpottaa. Nyt jo huomaan, miten onnelliset jaksot ottavat päivästä vallan.
Pian jo pelaamme Akselin kanssa tyytyväisinä frisbeegolfia ja hän osaa kertoa, koska on nälkä ja käy pusikossa ilman rääkäisyä. Elämä on ihanaa.
