Avoin pöytälaatikko, joka juoksee taaperon perässä
Minulla ei ole ääntä.
Olen voimakas ja sulavaliikkeinen.
En omista mitään, näen kaiken.
Läpikuultavat kasvit kietoutuvat
alastomuuteni verhoksi,
varpaideni väliin kasvaa iho.
Kun kohotan pääni,
puiden latvat hipovat taivasta
ja kaikkialle on pitkä matka.
Runo on osa Saimaa-sarjaa.
Tilaa: Apple Podcasts | RSS
Joskus kävelin patotietä myöten sataman ohi
saaren äärimmäiseen laitaan.
Siellä oli suuri ja laakea kivi,
jonka päällä muutuin näkymättömäksi.
Maailma oli vesi ja tuuli.
Runo on osa Saimaa-sarjaa.
Tilaa: Apple Podcasts | RSS
Lähettäkää minut Saimaalle. Riisukaa yltäni vaatteet, joiden työteliäs ilme alati tavoittelee mainosten rentoa huolettomuuta. Repikää kaikki kalenterit ja piilottakaa kellot. Sujauttakaa jalkaani varresta halkeilleet, värittömäksi haalistuneet kumisaappaat ja sitokaa päähäni huivi, joka äitini nuoruudessa näki Pariisin. Lähettäkää minut Saimaalle. Pakottakaa minut tarpomaan upottavissa sammaleissa ja kaatuiden puiden ruuduttamissa kangasmetsissä, joiden kirpeän makea tuoksu kertoo uteliaalle mielelle ikiaikaisia, kiellettyjä salaisuuksia. Kutsukaa minut alttarille, jossa uudestaan ja uudestaan solmitaan auringon ja veden humalluttava, autuaaksi tekevä liitto. Unohtakaa minut sateeseen, jonka läpinäkymättömästä seinästä yksittäisten pisaroiden liikettä on mahdotonta erottaa. Lähettäkää minut Saimaalle. Nimittäkää minua kasvien ja eläinten nimillä. Avatkaa silmieni eteen koko taivaankappaleiden ihmeellinen liike, pilvien ääretön ilmaisuvoima ja kaikki sinisen sävyt. Kantakaa eteeni paistettuja, keitettyjä, savustettuja ja suolattuja kaloja, pohjoisen auringon kypsyttämiä marjoja ja sieniä, jotka piiloutuvat tietämättömän silmiltä. Pehmittäkää kireät lihakseni heittämällä kosteita, koivulta ja tervalta tuoksuvia löylyjä, joiden hitaasti sietämättömäksi muuttuva nautinto saa täyttymyksensä aaltojen notkeassa syleilyssä. Avatkaa minulle narahtava ovi paksuista hirsistä rakennettuun aittaan, jossa raollaan olevasta ikkunasta kantautuva tuulen suhina sulattaa tietoisuuteni rippeet osaksi veden ja yön ääniä. Lähettäkää minut Saimaalle.
Runo on osa Saimaa-sarjaa.
Tilaa: Apple Podcasts | RSS
Kierähtelen, ilakoin,
pyörin itseni ympäri.
Etsin välähdystä, joka
kertoo kadonneesta aarteesta
auringon osuessa veteen
juuri oikeassa kulmassa.
Iltaisin makaan kalliolla
ja synnytän salaisuuksia.
Runo on osa Saimaa-sarjaa.
Tilaa: Apple Podcasts | RSS
Kirjoitan vedestä, joka lyö rantaan. Vesi on aukeava nyrkki ja vaahtopäät sormet. Kerron kaikki tarinat nuotion äärellä. Täällä kliseet ryöppyävät jokaiseen säkeeseen ja rektiot unohtuvat. Minä olen tuulessa hiljaa. Sormet nuolevat kalliota.
Laineiden ja sormien lisäksi on äänet ja kosketus. Toiset kliseet, joiden äärellä herkistyy. Piste, jolloin etsii vihkonsa ja alkaa kirjoittaa ja toivoo, että tuuli puhaltaisi ajatukset paperille. Sormet tuovat kosketuksen. Tunteen, että on lähellä tai tarttuvat olkapäästä ja kuiskaavat hiljaa.
Luen teoriaa. Mikrokosmos on eilistä ja minotaurus vaikka molemmat ovatkin läsnä. Teksti vaatii tämän päivän kuvan. Kuvan Saimaan rannalta. Heitän eilispäivän kuvilla vesilintua. Uikku älähtää.
On kesä ja sääret piilossa. Käsivarsiani en ole nähnyt hetkeen. Minua lämmittää kirja, vaatteet ja sinä. Kaikki aakkoset selitettynä auki. Kesä ottaa hitaasti ja Saimaa on kalaa täynnä. Syömme huomenna tai tänään. Syömme sormin. Syömme laineilla.
Laineet liplattaa. Tiedättehän. Vesi hyväilee, kun ui. Lokit nauravat ja uikkukin on antanut anteeksi. Närhi on yössä hiljaa. Minä kirjoitan. Istun tuolilla kalliolla. Ensyklopedia sanoo: Hiusten suojelu, Hjallis merellä, Hohtava karja, Holmberg Wilhelm.
Tilaa: Apple Podcasts | RSS