Haen kuvaa täydellisestä kontrastista.
Halkeillut betonilaatta kadottaa
tylsän ilmeensä askelten kaiusta
tai melankolinen hämärä täyttyy äänellä
ja on yhtäkkiä nyt ja energiaa.
Mutta näissä kuvissa värit liukuvat.
Hiekka narahtaa kengän alla hetkeä ennen pihakivetystä.
Odotus saa valon viipyilemään valkoisilla pinnoilla.
Ainut todellinen kuva on tämä:
Ruumiini on muuttunut vieraaksi
ja lihaksiani ohjaa pelko.
Piirrät sormenpäilläsi lantioni kaaren
ja omistan jälleen itseni.
