Avoin pöytälaatikko, joka juoksee taaperon perässä
En unohda reittiä.
Kuljen sen aina ensimmäistä kertaa.
En soita ovikelloa. Avaan ovet selälleen.
En kysy, en vastaa.
Kuiskaan ja astun huoneeseen.
En koputa. Tulen hiljaa keittiön kautta.
Hiivin ja tiedän: sinua rakastan.
Oikaisen maton ja otan syliini.
Kuiskaan: tämä on kotimme.
Tilaa: Apple Podcasts | RSS
Joskus kävelin patotietä myöten sataman ohi
saaren äärimmäiseen laitaan.
Siellä oli suuri ja laakea kivi,
jonka päällä muutuin näkymättömäksi.
Maailma oli vesi ja tuuli.
Runo on osa Saimaa-sarjaa.
Tilaa: Apple Podcasts | RSS
Yhden kerran tapahtui ihme.
Aurinko muutti ahvenet kullaksi ja ne tarttuivat
syötteihimme kyltymättömällä ruokahalulla.
Ne olivat valtavan suuria, ja näin, kuinka ne uidessaan
saavissa jalkojeni juuressa täyttivät veden kimaltavalla pölyllä.
Monta siimaa katkesi, mutta yhtään kalaa ei päässyt karkuun.
Muistelemme sitä vieläkin joka kesä.
Runo on osa Saimaa-sarjaa.
Tilaa: Apple Podcasts | RSS
Vedessä suuteleminen on julkeaa.
Auringossa kimaltelevat vesipisarat
korostavat yhteen kietoutuneiden
vartaloiden aistillisuutta läpitunkevasti,
kaikkiin yksityiskohtiin takertuen.
Vaikka suudellessa sulkisi silmänsä,
näkee asetelman silti kuin kameran etsimen läpi.
Runo on osa Saimaa-sarjaa.
Tilaa: Apple Podcasts | RSS
Auringonlaskujen maalaaminen on suuri virhe:
imelistä, kummallisen räikeistä väreistä tulee aina teennäisiä.
Runojen kirjoittaminen laiturilla hehkuvaa taivaanrantaa
tuijottaen on kokonaan kielletty.
Runo on osa Saimaa-sarjaa.
Tilaa: Apple Podcasts | RSS