Kuukausia on kulunut siitä, kun viimeksi istuin alas kirjoittamaan. Vauvavuoden alussa minulla oli tapana jäsentää ajatuksiani kirjoittamalla, kun tuhiseva nyytti nukkui sylissäni. Näppäilin kännykällä pitkiäkin tekstejä välittämättä kirjoitusvälineen kankeudesta. Aikaa ja ajatuksia oli paljon, mutta molemmat liikkuivat hitaasti. Kun lapsi oppi liikkumaan, aikaa ei enä
ä ole ollut. Yövalvomiset ovat myös jatkuessaan alkaneet nakertaa viitseliäisyyttä, ja ajatuksista on tullut entistäkin hajanaisempia. Kaikki keskittymiskyky on käytettävä pakollisiin tehtäviin. Oma kirjoittaminen on jäänyt. Nyt kun vauvasta on tullut taapero ja hän on viettänyt ensimmäisen syntymäpäivänsä, tuli minulle tarve pysähtyä ja katsoa taaksepäin, sillä elämäni ehkä ihmeellisin vuosi on nyt päättynyt ja minusta tuntuu, että perheemme on taas tienristeyksessä. Uusi elämänvaihe on alkamassa.
Loppukesästä meitä pyydettiin neuvolan perhevalmennukseen kertomaan kokemuksistamme ensimmäistä lastaan odottaville pareille. Silloin ensimmäistä kertaa palasin ajatuksissani kunnolla synnytykseen ja ensimmäisiin viikkoihin ja kuukausiin vauvan kanssa. On monia asioita, joista olisin toivonut tietäväni ennen lapsen syntymää. Tuntui hyvältä, kun sain jakaa joitakin niistä toisille äideille. Kerroin heille, että ensimmäiset kuukaudet saattavat tuntua käsittämättömän pitkiltä ja ne ovat usein huolta täynnä, mutta ne loppuvat kuitenkin, ja sitten alkaa helpottaa. Lapsi ei enää ole höyhenenkevyt, heiveröinen ja pelottavan hauras. Hänestä sukeutuu persoona, jolla on voimaa ja tahtoa. Opin ymmärtämään häntä. Toivon, että joku uusista äideistä muistaa tämän valvoessaan yöllä vauvan kanssa sydän huolesta sykkyrällä.
En tiedä, onko mitään keinoa suojautua imetyspettymystä vastaan. Minä olin omaksunut kaikesta lukemastani imetysvalistuksesta ajatuksen, että kaikki äidit pystyvät täysimetykseen, jos vain tahtovat. Minä en tahtonut tarpeeksi. Niinpä ensimmäiset kaksi kuukautta lapsen kanssa olivat hyvin itkuisia. Minä itkin ja lapsi itki. Riku itki silloin, kun minä nukuin ja minun hereillä ollessani siivosi ja laittoi ruokaa urheasti hymyillen. Synnytys kesti pitkään, eikä maito sairaalassa noussut. Kotona sairastuin. Vahvat antibiootit tepsivät, mutta muutama päivä kuumetta vei voimat. Imetin koko ajan, yötä päivää, niin kuin neuvottiin, mutta myös söin, kävin suihkussa ja nukuin välillä, enkä siksi juurikaan jaksanut pumpata maitoa rintapumpulla, vaikka siitä olisi ollut apua maidon nostatuksessa. Toinen maidonnostatuskeino on pitää lasta paljon ihokontaktissa. Minun lapseni ei viihtynyt iholla, vaan kiemurteli ja kitisi. Kapalossa hän nukkui tyytyväisenä ja minäkin sain vähän levätä. Ulkona oli paukkupakkaset ja sisälläkin viileää. Paljasihoisena köllöttely ei tuntunut hyvältä minustakaan edes vällyjen välissä. En pystynyt tinkimään omista tarpeistani yhtään enempää, niinpä en koskaan päässyt täysimetykseen.
Kahden kuukauden jälkeen tein raskain sydämin päätöksen imetyksen lopettamisesta kokonaan. Lapsen maidon tarve lisääntyi ja se, mitä minun rinnoistani tuli, oli enää pieni osa hänen päivittäisestä ravinnostaan. Hän ei enää suostunut rinnalle, vaan söi tyytyväisenä vain pullosta. Jonkin aikaa pumppasin oman maitoni hänelle. Rinta kelpasi vain öisin. Yöimetykset pitenivät puolitoistatuntisiksi. Kauaa en sitä kestänyt. Kolmen ja neljän tunnin yöunet olivat liian vähän, vaikka sainkin päivällä ottaa torkkuja. Rintapumpun käyttäminen oli turhauttavaa, kun pulloon kertyi vain tippoja. Oli pakko lopettaa imetys yöllä ja siihen imetys sitten oikeastaan loppui. Se tuntuu vieläkin pahalta.
Olen kiitollinen ja onnellinen siitä, että asun hyvinvoivassa maailmankolkassa, jossa erilaisia äidinmaidonkorvikkeita on saatavilla joka paikasta ja lääkäriin pääsee helposti. Lapseni on kasvanut hienosti, ja hän on saanut ja saa läheisyyttä paljon. Nykyisin hän leikkiessään välillä piipahtaa luokseni, nojaa jalkoihini tai laskee päänsä syliini ja odottaa paijausta. Tiedän, ettei imettämättömyys ole estänyt meidän välillemme syntynyttä kiintymystä ja rakkautta. Hän ei ole sairastellut erityisen paljon. Nämä asiat kertovat minulle, ettei minulla olisi mitään syytä enää olla surullinen. Kaikki on hyvin. Huomaan kuitenkin, että tässä asiassa olen itsekäs.
Olisin halunnut imettää myös itseni takia. En koskaan saanut kokea, millaista on imettää vauvaa, joka jo osaa ottaa kontaktia ja seurustella. Olen imettänyt vastasyntynyttä nyyttiä. Vain muutaman kerran sain kokea, että lapsi tuli tyytyväiseksi ja kylläiseksi rinnallani. Minusta tuntuu, että äitiyden kokemuksestani jäi jotakin arvokasta ja erityistä pois. Enää en jatkuvasti törmää kysymyksiin imettämisestä, mutta erityisesti ensimmäisen puolen vuoden aikana haava revittiin auki lukuisia kertoja, kun ystävälliset ja minusta ja meistä kiinnostuneet ihmiset esittivät kysymyksen: ”Mites imetys sujuu?” tai ”Imetätkö sinä?” Tiedän, että olisin voinut vastata jotakin ympäripyöreää tai sanoa, etten halua puhua aiheesta, mutta en osannut. Olen rehellinen luonteeltani. Kerroin totuuden joka kerta ja joka kerta huomasin, että koin tarvetta puolustella itseäni ja perustella imettämättömyyttäni. Jos jotakin jää mieleesi tästä tekstistä, muista tämä: älä kysy tuoreelta äidiltä imetyksestä. Anna hänen itsensä kertoa juuri sen verran, kuin mitä hän haluaa. Imetys on äärettömän henkilökohtainen ja herkkä aihe.
Huomaan, että tämä tilinpäätökseni juuttui pitkäksi aikaa imetykseen. Onneksi vauvavuosi on ollut muutakin. On ihmeellistä seurata oman lapsen kasvua ja kehitystä. Kun hän ensimmäistä kertaa kolmen kuukauden ikäisenä kääntyi selältään vatsalleen ja vatsaltaan selälleen, se oli minusta jännittävämpää kuin mikään aikaisemmin seuraamani kilpaurheilu, mutta se oli vasta alkua. Ryömiminen, konttaaminen, seisomaan nouseminen ja lopulta käveleminen ovat kaikki olleet sydäntä pakahduttavan ihania juttuja, joista olemme riemuinneet ääneen nauraen koko perhe. Osasin odottaa tätä osaa äitiydestä, mutta en silti arvannut, miten suuria tunteita pienetkin kehitysaskeleet minussa herättäisivät. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että saan jakaa sen kaiken Rikun kanssa. Me kaksi puhumme omaa käsittämätöntä kieltämme, sillä kukaan muu ei voi ymmärtää, kuinka merkityksellistä onkaan, että lapsi vei tänään roskan roskikseen, kun pyysin häntä. Kellekään toiselle ei avaudu, miten uskomattoman hieno on se varovainen ja veikeä tapa, jolla lapsi ylittää kynnyksen mennessään vessan ovesta sisälle. Kielen kehityksen seuraaminen on ihanaa. Nyt lapsemme osaa jo näyttää, missä hänen nenänsä, korvansa, napansa, kätensä ja jalkansa ovat. Kun hän kävelee olohuoneeseen, hän osoittaa ikkunassa olevaa joulukoristetta ja sanoo kuiskaavalla äänellä: ”Täh-ti.” Joulukoriste on ikkunassa vielä, sillä kumpikaan ei ole jaksanut ottaa sitä pois.
Vauvavuoden tilinpäätöksen hetkellä olemme nimittäin hyvin väsyneitä. Meillä herätään paljon öisin ja nukutaan epäsäännöllisesti päivisin. Valvominen jättää jälkensä, ja kun se kestää pitkään, väsymys jotenkin kertaantuu. Olemme jo pitkään hoitaneet öitä vuorotellen, kahden yön vuoroissa. Nukututkin yöt ovat minulle usein pätkittäisiä. Oma uni on muuttunut sellaiseksi. Kahden nukutun yön jälkeen voimia on aina hiukan. Silloin toimeennun siivoamaan tai hoitamaan jonkun muun rästihomman. Heti ensimmäinen heräily-yö vaivuttaa melankoliaan ja totaaliseen saamattomuuteen. Olen kerännyt käsittämättömän määrän kiloja vauvavuoden aikana. Alussa, kun lapsi vielä mahtui vaunukoppaan, hänet oli helppo kantaa kopassa kerrostalon rappuset alas, nakata koppa vaunuihin ja lähteä lenkille. Parhaat päiväunet hän nukkui liikkuvassa vaunussa, ja se usein pakotti liikkeelle. Puolen vuoden paikkeilla koppa jäi pieneksi ja päiväunet siirtyivät monesta muustakin syystä sisälle. Se vähensi arkiliikuntaani valtavasti. Sokeri on väsyneelle vastustamatonta. Sitten vielä olkapää tulehtui jatkuvasta rasituksesta ja lupaavasti alkanut viikottainen jumppatunti jäi. Fyysisesti tunnen olevani suorastaan raihnainen, mutta katseessani on valoa.
Viime päivät, tai oikeastaan yöt, ovat osoittaneet, että pientä toivoa yöunien paranemisesta saattaisi olla horisontissa. Lapsi on saanut ensimmäiset sisäkenkänsä, ja ulkonakin hän on jo tepastellut kumipohjaisilla toppatöppösillä. Pian tulee kevät ja me pelaamme varmasti silloin jo jalkapalloa yhdessä. Arkiliikunta lisääntyy taas huomaamatta. Ehkä kunnolliset yöunet ovat pian säännöllsiä ja ne saavat minut myös pitämään näppini erossa herkuista. Ehkä saan aikaiseksi varata ajan fysioterapiaan ja olkapäävaiva alkaa helpottaa. Ehkä saan vielä kehoni takaisin hallintaan.
Äidinrakkaudesta ja vauvavuoden raskaudesta puhutaan ja kirjoitetaan paljon. Silti niihin on mahdotonta valmistautua. Kumpikin on niin syvä ja kokonaisvaltainen kokemus, ettei edeltä käsin voi tietää, millä tavalla oma keho ja mieli niihin reagoivat. Monet lapsen saamiseen liittyvät asiat ovat äidille hyvin intiimejä, ja niistä puhutaan vain vähän ja vain harvojen kanssa. Jollakin tapaa koen, että minut on nyt otettu mukaan äitiyden salaseuraan, sillä nyt minullekin puhutaan näistä asioista. Suhde moneen ystävään ja tuttuun, joka on itse äiti, on muuttunut lämpimämmäksi ja syvemmäksi yhteisen elämäntilanteen myötä. Se tuntuu yhtä aikaa hyvältä ja pahalta. On hyvä kuulua joukkoon, mutta on surullista ajatella, että olin enemmän ulkopuolella kuin aavistinkaan silloin, kun minulla ei vielä ollut lasta.
Päällimmäisenä tunteena juuri nyt, kaikkea tätä pohtiessani, on ihmetys ja kiitollisuus. Täytin kaksi viikkoa sitten neljäkymmentä vuotta. Unelma lapsesta ehti elää sydämessäni kauan ja tuli jo melkein haudatuksi. Nyt saan olla äiti ja olen sitä loppuelämäni – se on hämmästyttävää! Vielä hämmästyttävämpää on se, että meillä asuu persoonallinen pieni ihminen, joka on olemassa minusta riippumatta, vaikka on vielä monessa minusta riippuvainen. Se tekee nöyräksi. Yritän parhaani mukaan auttaa häntä kasvamaan omaksi itsekseen. On hyvin jännittävää nähdä, mitä kaikkea se tarkoittaa. Äitiys on nyt lähtemätön osa minua, mutta se ei koskaan ole ollut ainut unelmani, ja elämässäni on edelleen tilaa muullekin. Nyt vauvavuoden päättyessä koen, että on aika uudenlaiselle tasapainon etsimiselle. Paljon on ennallaan, vielä enemmän on uutta. Tärkeysjärjestys on lopullisesti muuttunut.