Kävin Tupperware-kutsuilla. Tilasin pari tuotetta, joita en ennen kutsuja ymmärtänyt tarvitsevani ja tapasin uusia, mukavia ihmisiä. Harmiton tapa irrottautua pariksi tunniksi vauva-arjesta, ajattelin, mutta kutsut pistivätkin isot rattaat raksuttamaan. Huomasin, että identiteettini on muutoksessa. Uusiin ihmisiin tutustuessani minulle valkeni , että minun pitää tutustua itsekin tähän uuteen minään, jolla on uusi määre: äiti.
Täytän tänä vuonna 40 vuotta. Se tarkoittaa, että suurin osa ystävistäni on perustanut perheen jo vuosia sitten. Joidenkuiden lapset ovat jo täysi-ikäisiä, monelle ajankohtaisia ovat rippijuhlat ja vähän hitaammat pohtivat koulutien alun haasteita. Olen elänyt näiden ystävien rinnalla läpi odotuksen, syntymän, yövalvomiset ja uhmat. Olen saanut ihastella monen pienen ihmisen kasvua ja kehitystä läheltä. Viime ajat olen monessa porukassa ollut jo ainoa lapseton. Yleensä minut on kelpuutettu tasa-arvoisena keskustelijana joukkoon, mutta on ollut niitäkin hetkiä, kun olen tuntenut kipeää ulkopuolisuutta. Olen kuitenkin enimmäkseen pärjännyt hyvin, sillä olen häpeämättömästi ominut sisareni lapset sillä tavoin omikseni, että rakastan heitä hurjasti ja minulla oli tapana äitikeskusteluissa puhua heistä vähän kuin omistani. Lapsettomuus ehti silti muodostua merkittäväksi osaksi identiteettiäni. Se oli niin suuri normista poikkeaminen, ettei sitä voinut sivuuttaa olan kohautuksella.
Tupperware-kutsuilla melkein kaikki olivat äitejä. Osalla vieraista oli lapset mukanaan. Minun vauvani oli kotona isänsä kanssa. Olisin voinut olla ihan rauhassa – kevyesti – ja keskustella muoviastioista. Sen sijaan höpötin hermostuneesti itsestäni, kerroin humoristisia juttuja väsyneenä sattuneista unohduksistani ja kun minulta sitten kohteliaasti kyseltiin vauvastani, kaivoin esiin kännykän ja aloin esitellä kuvia. Sanomattakin lienee selvää, ettei kukaan muu esitellyt kuvia lapsistaan. Olen aina pitänyt sosiaalisia taitoja yhtenä suurimmista vahvuuksistani, mutta nyt tunsin olevani keskeneräinen ja kömpelö.
Tein merkillisen havainnon. Olin sen kummemmin asiaa ajattelematta olettanut, että lapsen saamisen myötä pääsen erilaisuudestani ja kuulun joukkoon, mutta sellainen identiteetin muutos ei tapahdukaan hetkessä. Tunsin äitien joukossa edelleen ulkopuolisuutta. En tuntenut olevani samalla tavalla äiti kuin toiset. Huomasin myös, etten ole sittenkään vielä käsitellyt imetyspettymystäni loppuun asti, sillä joukossa olleet pari imettävää äitiä saivat minut tuntemaan itseni uhatuksi ja pelkäsin koko ajan, että joku kysyy minulta imetyksestä tai paheksuu kutsuilla oloa ilman vauvaa. Kukaan ei ollut minulle epäystävällinen tai edes etäisesti vihjannut näistä asioista. Epävarmuus oli kaikki oman pääni tuotosta.
Tuntui ihanalta palata kotiin. Kun sain Akselin syliini, äitiyteni oli taas kirkasta ja selkeää. Omassa pienessä perheyksikössämme minulla ei ole identiteettiongelmaa, on vain rakkautta. Äitinä oleminen vaikuttaa kuitenkin kaikkeen, mitä olen ja kulkee tästä lähtien mukanani kaikessa, mitä teen ja tulee osaksi kaikkia ihmissuhteitani niin työssä kuin vapaa-ajalla. Identiteettini on sidoksissa noihin suhteisiin. Niistä oli tähän ikään mennessä ehtinyt muodostua tyyni ja selkeä kokonaisuus, jonka keskipisteeksi Akseli yhtäkkiä tuli ja rikkoi tyynen pinnan. Sisimmän renkaan sisällä olen jo kuin kotonani, mutta pienet aallot liplattavat nyt yli koko elämäni, ja luulen, että on myös elämän pituinen taival ymmärtää, mitä kaikkea ne minulle ja minussa merkitsevät.