Anoppi kävi kylässä. Hän on ihana ihminen, nytkin kiikutti meille ruokaa pakastimeen ja lautasille. Helpottaa hurjasti arkea, kun voi joskus jättää ruuanlaiton väliin. Illalla menin tapani mukaan nukkumaan Akselin kanssa yhtä aikaa. Se on viime aikoina tapahtunut yhdeksältä. Joudun hetken odottamaan unta siihen aikaan, mutta se kannattaa. Heräämisiä on monta ja uni tulee tarpeeseen. Eilen unta odotellessani kuulin kotoisan keskustelun äänet olohuoneesta ja tunsin itseni kamalan yksinäiseksi.
Vauva muuttaa elämän rytmin. Meillä oli ennen tapana iltaisin, ja hitaina päivinä myös aamuisin, jutella sängyssä kaikesta maan ja taivaan välillä. Joskus katsottiin yhdessä hauskoja YouTube-videoita, joskus suunniteltiin viikonlopun ruokaostoksia, joskus unelmoitiin yhdessä, joskus avattiin sydämen syvimpiä sopukoita. Helliteltiin. Nykyisin käymme nukkumaan ja heräämme eri aikaan. Kaipaan entisiä iltoja ja aamuja.
Vaikka Akseli nukahtaakin kutakuinkin samoihin aikoihin iltaisin, ei hänellä vielä ole vakiintunutta vuorokausirytmiä. Ihmeellistä kyllä, olemme kuitenkin usein päässeet Rikun kanssa syömään aamiaista yhdessä. Välillä Akseli pyörii mukana sylissä tai sitterissä, välillä nukkuu olohuoneen puolella. Tuntuu hyvältä istua ruokapöydässä yhdessä. Minä, joka olen herännyt yleensä jo paria tuntia aikaisemmin, nautin varhaisaamun hiljaisuuden vaihtumisesta touhuun ja elämän ääniin. Riku heräilee kahvia juoden. Luemme molemmat uutisia. Puhumme vähän.
Välillä toivon, että voisimme siirtää entiset makuuhuonekeskustelut näihin aamiaishetkiin, mutta eivät aikuisen rytmi ja pää tuosta vain sellaiseen sopeudu. Aamupalaa syödessä ei sydän herkästi avaudu. Ajatukset suuntautuvat ulospäin. Ihminen ikään kuin sijoittaa itsensä uuden päivän kontekstiin: aikaan, paikkaan ja maailmantilaan. Riku ei ole aamuihminen. Hän tarvitsee aikaa heräämiseen. Silloin unelmatkin vielä uinuvat eivätkä muutu sanoiksi. Vuoropuheluksi riittää uutisten kommentointi ja osuvalle sarjakuvalle nauraminen. Minäkin tarvitsen tunnetta, että olen osa tätä yhteiskuntaa ja sen tapahtumia, vaikka vietänkin päiväni kotona lapsen kanssa enkä juuri tapaa muita ihmisiä, jollei vaunulenkillä vastaantulijoita oteta lukuun. Olemme halunneet varjella Akselia flunssakauden kurimukselta ja pysytelleet tiiviisti kotosalla. Joskus katselen unenpörröistä rakastani pöydän yli ja huomaan, että minulla on ikävä häntä.
Yksinäisyys ei ole minulle hyväksi. Pian on aika alkaa etsiä vauvaelämään lisää sosiaalisuutta. Ikävä aamiaispöydässä ei kuitenkaan ole huono asia. Se kertoo rakkaudesta, kiintymyksestä ja vetovoimasta. Me olemme edelleen rakastavaisia. Kipinä ei ole sammunut. Nyt olemme kuitenkin vielä paljon enemmän – olemme isä ja äiti. Parhaita hetkiä ovat nyt iltahellittelyjen ja – höpöttelyjen sijaan päivittäiset pysähtymiset oman ihmeemme äärellä. Hämmästelemme yhdessä kaunista, ihanaa, poikaamme, emmekä oikein ota uskoaksemme, että hän todella on meidän. Ajan kanssa löydämme taas varmasti aikaa toisillemmekin ja kehittyy uusia väyliä hellyydelle ja jakamiselle. Nyt tärkeintä meille molemmille on Akselin herkän ja hauraan elämän vaaliminen. Tämä on lyhyt ja ainutlaatuinen aika elämässämme.
Anopin vierailun kunniaksi puin eilen uuden pyjaman. Siinä on oikein kaunis ja naisellinen paita. Tassuttelin keittiöön, jossa Riku keitti tuttipulloja. Hän kääntyi minua kohti ja näin, kuinka hänen silmänsä kirkastuivat, kun hän huudahti: ”Voi, miten kaunis sinä olet!” Ikävä hellitti hetkeksi.